Tulospalkkauksesta

Jaa tämä kirjoitus:

Mikä on oikeudenmukainen tapa palkita työstä? Onko se tulos tai ulos, tasaisesti kaikille vai jokin muu?

Tätä kysymystä pohdin tänä aamuna kuunnellessani radiosta keskuskauppakamarin ja STTK:n edustajien keskustelua yleissitovuudesta ja paikallisesta sopimisesta. Käsittelen nyt asiaa hyvin laveasti ja eri näkökulmista mutta pyrkien myös selkeästi konkretiaan.

Markkinaliberaali vai kommunistinen näkemys

Kysymys työn palkitsemisesta voidaan helposti nähdä poliittisena. Karkeasti jaoteltuna oikeistolainen ajattelija haluaa palkita sitä paremmin mitä enemmän tulosta on syntynyt, kun taas vasemmistolainen ajattelija pyrkii periaatteelliseen tasajakoon niin, että olennaista on tietty perustaso kaikille.

Äärimmillään oikeistolainen talousliberaali murtaa sääntelyn minimiin ja kaikki olemassa oleva on hyödyke, jota voi ostaa ja myydä markkinoilla. Tämä pätee kaikkeen orgaaniseen, eli jokainen ihminen, eläin ja kasvi on lopulta markkinahyödyke, jolle voidaan antaa hinta. Kaikki fyysinen todellisuus on resurssia markkinoiden käyttöön: vesi, mineraalit, ilma, jokainen alkuaineiden yhdistelmä, jokainen fysikaalinen, kemiallinen ja biologinen reaktio. Radikaali markkina-ajattelu ehdottaa, että kaikki omistamamme kodistamme lähtien voidaan periaatteessa antaa milloin tahansa markkinoiden käyttöön. Jos joku toinen osaa käyttää kotiamme hyödyllisemmin kuin me itse, markkinat antavat hänelle oikeuden ottaa kotimme haltuun.

Äärimmillään vasemmistolainen kommunisti puolestaan sanoo, että kaikkea hyödykkeiden jakoa valtion alueella säätelee kommunismin periaatteisiin sitoutunut puolue. Kenenkään ei tarvitse omistaa mitään itse, koska puolue huolehtii kaiken omistamisen jaosta oikeudenmukaisesti kaikille kansalaisille. Puolue on yhteisön absoluuttinen liima, jota ilman yksikään ihminen, eläin tai kasvi ei voi valtion alueella olla olemassa, kuten ei myöskään sen alueella sijaitseva vesi- tai ilmamolekyyli. Puoluetta johtaa kerrallaan yksi henkilö ja se voi periaatteessa laajentua yli valtion rajojen kattamaan koko maapallon.

Suurin piirtein näiden poliittisten ääripäiden välissä elämme ja kaikki nykyisen työelämän muodot toteutuvat jonkinlaisina tilanteen mukaan kevennettyinä ja sekoitettuina versioina näistä. On hyvä huomioida, että radikaalien markkinoiden ajatus kodin alistamisesta markkinavoimille tulee todella lähelle kommunistista kollektivisointia. Puolueen ylivallan ovat vain korvanneet kaikkialla olevat markkinat.

Yleissitovuus ja paikallinen sopiminen

Katsotaan taas työmarkkinakeskustelua ja kysymystä yleissitovuudesta ja paikallisesta sopimisesta. Perinteisessä suomalaisessa kolmikannassa sopijaosapuolia ovat olleet valtio, työnantajat ja työntekijät. Työnantajalla on direktio-oikeus eli lopulta hän saa päättää, miten työntekijän tulee työnsä tehdä. Työsuhde perustuu lain mukaiseen sopimukseen, ja koska sopimusoikeus on vahva, lain kanssa ristiriidaton sopimus pätee ja työsuhteen osapuolten tulee sitä noudattaa.

Valtio on kolmikannassa oleellinen osapuoli monesta syystä. Ainakin siksi, että lopulta lait säädetään eduskunnassa parlamentaarisen järjestyksen mukaisesti, eli työsopimuslaki ei ole työntantajien eikä työntekijöiden omaisuutta vaan molemmat alistavat palveluroolinsa korkeamman yhteisen hyvän, yhteiskunnan määriteltäväksi. Vaikka valtio ei ole lainkaan sama asia kuin yhteiskunta, käytännössä nämä usein samastetaan.

Kolmikannassa on sovittu työehtosopimukset, jotka sitovat huomattavaa osaa työntekijöistä sovitun ajan, kunnes tulee aika neuvotella uudet sopimukset. Jos työehtosopimusta ei ole tai se ei sinua käytännössä eri syistä koske, olet periaatteessa työntekijänä työnantajan mielivallan alla eli sinua voidaan helpommin käyttää hyväksi. Näin puhuu työntekijäpuolen edunvalvoja. Jos taas työehdoista, kuten palkkauksesta ja työsuhde-eduista, voidaan aina sopia joustavasti kahden kesken ilman työehtosopimusten mahdollisia rajoituksia, työelämä toimii käytännössä sulavammin, tehokkaammin ja usein järkevämmin. Näin puhuu työnantajapuolen (tässä yritysten) edunvalvoja.

Eri tapoja tehdä tulosta

Keskustelussa tulee väistämättä esiin kysymys tuloksesta. Ajatellaan, että olet työnantaja, marxilaisittain ilmaistuna kapitalisti. Sinulla on pääomaa, olet omistaja, ja sinulla on intressi luoda pääomaa lisää. Tähän tarvitset tuotannontekijöitä, joita ovat esimerkiksi ihmiset eli työntekijät. Jos toimit osakeyhtiössä, sinulla on nykyisen yrityslainsäädännön mukaan velvollisuus tuottaa omistajille voittoa. Rikot siis lakia ja myös joitain moraalisääntöjä, jos palkkaat tietoisesti huonoa tulosta tekeviä ihmisiä. Eri asia on, jos yhteiskunta tukee sinua palkka- tai työllistämistukien muodossa, mikä huojentaa riskiäsi tehdä tulosta. Tai jos toimit yhteiskunnallisessa yrityksessä, pelivarasi on jonkin verran laajempi.

Ajatellaan, että olet työntekijä. Sinulla on koulutusta, kokemusta ja osaamista sen verran, että sinut on mielekästä palkata organisaation osaksi toteuttamaan tiettyä työnantajan kanssa sovittua tehtävää. Koska työnantaja määrää tahdin jo sopimuksenteosta alkaen, sinun on hyvin vaikea väittää vastaan, kun sinulta odotetaan tulosta.

Mutta käytännössä tulosta voi tehdä niin monella tavalla. Turvallisen työpaikan saaneet istuvat kahvilla juttelemassa lapsiensa harrastuksista ja etsivät uusia töitä netissä ties kuinka monta kymmentä tuntia vuodessa tekemättä suoranaista tulosta, mutta ei heitä sen vuoksi voi irtisanoakaan ihan heppoisin perustein. Hieman ehkä hätistellä. Jos he tekevät tuloksensa ainakin kohtuudella ja ovat hyviä tyyppejä, on järkevämpää pitää heidät töissä. Rekrytointi ja perehdyttäminen vievät aina paljon resursseja.

Tulosta tekevät eri tavoin myös lastentarhanopettaja ja teollisuusfirman toimitusjohtaja. Lastentarhanopettajan tuottama tulos on hienovaraista ja pitkäjänteistä. Hänellä on erittäin laaja osaaminen, jota hän käyttää tilanteen mukaan taitavasti luovien. Hän luo tietoista ilmapiiriä, joka tuo tutkittuja positiivisia vaikutuksia satojen ihmisten kehitykseen ja antaa näille edellytyksiä toimia myöhemmin vaikkapa siinä teollisuusfirmassa hyvänä tyyppinä tai itsevarmana johtajana. Hänellä on siis yhteiskuntaa uusintava professio. Hän käyttää aktiivisia tekniikoita ja prosesseja, joilla hän muokkaa positiivista maailmankuvaa, auttaa tulemaan ihmisten kanssa toimeen, säätelemään omia tunteita ja ylläpitämään innostusta oppia uutta. Hänen osaamisensa perustuu satojen vuosien aikana kerättyyn monialaiseen tutkimustietoon, jonka omaksumiseen hän on käyttänyt yhtä monta opiskelutuntia kuin toimitusjohtaja. Jos hän haluaa todella eksplikoida tuota tutkimustietoa, hänen tulee tehdä se muualla kuin varsinaisten asiakkaittensa parissa. Hän voi alkaa siis vaikka tehdä kasvatustieteen väitöskirjaa.

Toimitusjohtajan tekemä tulos on sekä määrällistä että laadullista. Hänen onnistumisensa näkyy tuloslaskelmassa ja taseessa, oman pääoman kehityksessä, strategian jalkauttamisessa ja omistajien luottamuksessa. Hänen päivänsä ovat pidempiä kuin lastentarhanopettajalla, hänen ajattelemansa rakenteet ja asioiden sidokset ja suhteet ovat monimutkaisempia, hänen työtään voi osin verrata huippu-urheilijan työhön. Hän kokee paljon suurempaa epäonnistumisen uhkaa ja joutuu lunastamaan lupaukset yhä uudelleen. Mikään mitä hän teki eilen ei sinänsä riitä, koska kilpailu on armoton. Hän voi myös saada potkut tai joutua oikeuteen helpommin ja työsuhde on siksi turvaton, vaikka koko elämänkulun kannalta hänen tilanteensa on silti poikkeuksellisen turvattu kertyneen taloudellisen, sosiaalisen ja kulttuurisen pääoman vuoksi. Vaikka molemmilla olisi hyvät sosiaaliset verkostot, statuksen myötä tuleva pääoma avaa toimitusjohtajalle paljon laajempia mahdollisuuksia kuin lastentarhanopettajalle. Kumpikin voi toki myös rikkoa ja sekoittaa roolejaan, mutta itse roolien tuoma pääoma säilyy.

Olennainen ero lastentarhanopettajan ja toimitusjohtajan työn tuloksesta maksettavan korvauksen välillä johtuu hyvin yksinkertaisesta asiasta. Raha tulee rahan luokse. Päivähoidossa eivät suuret rahat liiku kun taas teollisuudessa todellakin liikkuvat. Kymmenen tuhatta kertaa suuremmasta budjetista on hyvin helppo palkita vähän avokätisemmin, koska suhteellisen suuri lisäys yksilölle ei muuta kokonaisuutta mitenkään. Eikä se edes tunnu epäoikeudenmukaiselta, koska teollisuusjohtajien palkkoja verrataan toisten johtajien palkkoihin, ei lastentarhanopettajien.

Tämä on hankala ja perätön opinkappale. Millä perusteella oma tulos pitää suhteuttaa vain oman vertaisryhmän tulokseen? Kuka vertaisryhmän määrittää ja miksi? Se ei selvästi perustu esimerkiksi korkeakoulussa vietettyjen vuosien määrään vaan johonkin aivan muuhun.

Ei ole mitään ihmisten sopimuksista riippumatonta todellisuutta, joka sanoisi ettei tuloksentekoa voisi kohdella eri tavoin kuin nyt. Ja kyllähän asioita yritetäänkin sopia uusiksi jatkuvasti. Työmarkkinaosapuolet käyvät keskustelujaan kabineteissa, lobbarit tekevät vaikuttamistyötään parlamenttien käytävillä ja media pyrkii käsittelemään tasapuolisesti eri tahojen mielipiteitä.

Nyt tehdyn työn arvo määritellään likimain suhteessa toimialalla käytössä olevaan pääomaan ja tuotannontekijöiden (kuten myös toimitusjohtajan) työn vakiintuneeseen arvoon. Tuota arvoa (ja tuloerojen kasvua) kasvattaa lainsäädäntö, joka edellyttää kasvua eli pääoman lisäystä ja laajentamista.

Osin jokainen tuotannontekijä-ihminen myös arvioi hyötysuhdetta eli sitä, onko hän motivoitunut tekemään juuri tuota työtä ja erityisesti tekemään parhaansa. Tulospalkkauksen tultua myös perinteisen julkisen sektorin todellisuuteen ei asiantuntijatyössä ole enää helppoa väistää tulos tai ulos -ajatusta. Toki monessa tapauksessa hyötysuhteen arviointi perustuu aivan eri kysymyksiin, kuten suoranaiseen selviytymiseen arjessa. Tällöin neuvotteluasema jää helposti hyvin heikoksi, eikä tätä matalapalkka-alojen todellisuutta luonnollisesti haluta hyväksyä markkinaliberaalimman pään perusteluissa. On vaikea sietää sitä, että elämme todella ainakin kaksilla eri työmarkkinoilla, joille pätee aivan eri säännöt.

Lopuksi

On aika keriä yhteen kirjoitettua. Päädyin siihen, että elämme useiden eri työmarkkinoiden todellisuudessa, minkä yhteiskuntapoliittinen tutkimus selvästi vahvistaakin. Segregoituminen on selvää ja eri puolet eivät enää helposti tunnista toistensa todellisuutta.

Mutta niin vaikeaa kuin se onkin, juuri siihen meidän tulee pyrkiä. Emme voi ohittaa ääripään liberaalia tai kommunistista näkemystä, sillä ne ovat vain teoreettisia kyhäelmiä ja teoriat on tehty muutettaviksi. Emme voi myöskään ohittaa käytännössä erilleen repeytyneitä työmarkkinoita ja erilaisia tapoja argumentoida. Olemmepa missä roolissa tahansa, uskon meidän jokaisen haluavan lopulta oikeudenmukaisuutta ja reiluutta sekä itselle että toisille.

Kun meillä on riittävä ymmärrys päätöksenteon pohjalle, meidän täytyy tehdä valinta sydämellämme. Kun on aika osoittaa sosiaalista oikeudenmukaisuutta ja luopua omista eduistaan yhteisen hyvän nimissä, tee se! Kun koet aidosti, ettet ole saanut reilua korvausta panoksestasi ja jos sen lopulta saat, lupaat olla reilu ja käyttää parempaa asemaasi myös yhteiseksi hyväksi, tee niin.

Mikään asema tai pääoman määrä sinänsä ei ole väärin tai paha. Täydellinen markkinoiden vapaus tai täydellinen kommunismi eivät järjestelminä toteudu tässä maailmassa. Mutta joka hetki tiedämme itse sydämessämme, mitä meidän on syytä saada ja mitä antaa. Ja kun katsomme elämäämme työmarkkinadebatteja syvemmälle, usein on paljon mielekkäämpää antaa. Jos toinen sitten käyttää tätä hyväkseen, se ei lopulta koskaan koidu hänen edukseen.

Jaa tämä kirjoitus:

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista.