Mitä teet projektijätteellesi?

Jaa tämä kirjoitus:

Mitä on projektijäte?

Se on sitä aikanaan niin loistavasti edennyttä pöhinää, joka on nyt jätetty lojumaan unohdettuna nurkkaan.

Se on niitä elämää suurempia ideoita, joista loppui maaliviivan jälkeen happi.

Se on arvonsa tuntevien ammattilaisten mittaroima muutosmatka, joka ei vuoden päästä kiinnosta enää ketään.

Et kai vain ole ollut tuottamassa projektijätettä? Ja vielä Suomessa, jonka pitäisi olla kiertotalouden mallimaa!

Ehkä kyse on osaamisesta

Anteeksi, projektityön ammattilainen. Sanot varmaan, että oikein tehtyinä projektit kyllä saavat jatkoa (eli rahaa) ja niillä on vaikuttavuutta. Tervetuloa vaikka ihan projektiakatemian kurssille oppimaan.

Tai katsotaan tarkkaan arvioituja maaohjelmia ja kärkihankkeita, on niissä ollut aikuisten oikeasti ideaa.

Tänään muuten kaatui sote ja samalla nykyinen hallitus, mutta ei mennä nyt siihen. En tullut tekemään politiikkaa tai leikkimään vakavalla asialla.

Sen verran kauan olen projektimaailmaa katsellut, etten hatusta näitä mietteitä vedä. Vaikkapa itselleni tutussa kehitysyhteistyössä on saatu kiistattomia tuloksia, mutta evaluointien evaluoinnit voivat kertoa myös kuinka vaikea tuloksista on oppia tai toimia pitkäjänteisesti.

Usein syynä ovat tietenkin pienet resurssit ja vaalikausittain poukkoilevat päätökset. Tottahan se on, että rajattomilla resursseilla tekisi periaatteessa mitä vain. Tai jos saisi jatkaa hyviä käytäntöjään ikuisesti. Periaatteessa.

Globaalisti voidaan miettiä, millaista maailmaa on edistetty vaikkapa Kansainvälisen valuuttarahaston ja Maailmanpankin rakennesopeutusohjelmilla. Kun nämä himmelit puretaan muutaman vuoden mittaisiin palasiin, jokainen projektiraportti näyttää ihan varmasti ammattimaiselta, Excelit ovat viimeistä piirtoa myöden tarkat ja omaa toimintaa on arvioitu kriittisesti.

Mutta nyky-ymmärryksen mukaan rakennesopeutusohjelmat syvensivät kehitysmaiden köyhyyttä ja pilasivat ympäristöä.

Äh. On toimittu hirveän tehokkaasti mutta silti aivan väärin. Ja nämä olivat sentään tiukan rekrytointiseulan läpi käyneiden ammattilaisten työtä eikä kesäharjoittelijoiden.

Kyse ei siis ole ammattitaidosta.

Jaksaa jaksaa, kyllä kohta nappaa!

Palataan tähän hetkeen. Oletetaan, että olette kirjoittamassa hankesuunnitelmaa ja esiin pitää kaivaa viime vuosien vastaavien hankkeiden keskeiset tulokset ja parhaat käytännöt. Niitä sitten lupaatte fiksusti kehittää niin, että kolmen vuoden päästä muutos todentuu kauniisti myös ylätasolla.

Eikö olisi hienoa, että olisi mahdollista saada nopeasti käyttöön vaikka sadan relevantin projektin tulokset? Ja samalla alistaa oma hankesuunnittelu sadan muun yhtä aikaa käynnissä olevan hankesuunnittelun kanssa samalle viivalle?

Ei teidän tiiminne kuitenkaan yksin työkentällä ole vaan samaa asiaa miettivät kymmenet muutkin. Mutta olette tuomittuja kilpailemaan rahoituksesta, ja auta armias jos kerrot innoissasi liikaa jumppakaverille teidän talonne suunnitelmista. Ellette tietysti ole kirjoittamassa toinen toisianne hankekumppaneiksi.

Jos häviätte rahoituskilpailun, on organisaatiossa vähän tiukempaa olla ja seuraavalla kerralla on enemmän paineita päästä maaliin.

Jos voitatte kilpailun, olette kohta tuottamassa projektijätettä, joka on tuomittu unohtumaan 10 vuoden päästä.

Miksi synkistelen? En koskaan synkistele etsimättä ratkaisua, joskus siihen pääseminen voi tosin kestää vähän kauemmin. Ajattelen systeemisesti ja yritän yleensä ymmärtää sekä isot että pienet huolenaiheet.

Minun ylätason huoleni on nyt ilmastonmuutos. Jos emme tee jotain tosissaan, kohta se sama on hyvin paljon vaikeampaa. #Nytonpakko.

Ja kun alussa mainitsin kiertotalouden, minusta meidän tulisi kääntää katseemme toden teolla projektien kiertotalouteen. Siis globaaliin tuotantoprosessiin, jossa miljoonat toisilleen tuntemattomat, eri alojen projekti-ihmiset voisivat kanavoida energiaansa ja resurssejansa systeemitasolla fiksummin ja kestävämmin.

Miten ihmeessä se onnistuu?

Kohti projektien kiertotaloutta

Nykyaikainen tieteellisesti perusteltu projektinhallinta syntyi 1950-luvulla. Kas kummaa, samaan aikaan alkoi ns. suuri kiihdytys (great acceleration), jonka ansiosta ihminen maapalloa muokkaava vaikutus alkoi kasvaa eksponentiaalisella tahdilla ja olemme nyt siinä jamassa kuin olemme.

En tietenkään sano, että ilmastonmuutos on projektien syytä. Mutta jotain sellaista pirullisen byrokraattista järjestelmässä on, joka varmistaa että:

  • muutos tapahtuu aina pistemäisesti yksi askel eli projekti kerrallaan
  • jokainen askel on tarkkaan harkittu ja rationaalinen
  • tämän varmistaa esim. loogisen viitekehyksen lähestymistapa, jossa on käyty läpi ongelma- ja ratkaisupuut ja prosessikaaviot ja kaikki on teknisesti oikein

On vaikea perustella, miksi ei pitäisi toimia järkevästi. Tai tavoitteellisesti.

Mutta ehkä ongelmana onkin, että jos samaa rationaalista projektinhallintaa pidetään yhtäläisessä arvossa, olipa kyseessä rahanpesu-, ihmiskauppa-, älypuhelin- tai luonnonsuojeluprojekti, kaikissa tapauksissa toimijat saavat saman henkisen oikeutuksen tekemiselleen.

Kun tiedät toimivasi periaatteessa järkevästi, onhan sitä vaikea lopettaa vaikka omatunto kolkuttaisi.

Kiertotaloudessa on kyse tavaroista. Fyysisistä asioista, joiden tuotannon, kulutuksen ja uudelleen hyödyntämisen sykli pitäisi saada mahdollisimman hyväksi ympäristölle ja samalla luoda mielellään taloudellistakin hyötyä.

Kuinka lukemattomia tavaroita maailmanlaajuisen projektiapparaatin läpi menee vuosittain? Tietääkö joku edes, kuinka monta projektia vuosittain toteutetaan? Minä en.

Jos saisimme jotenkin paremman otteen projekteista ja oppisimme kierrättämään paremmin projektijätettä, tässä voisi olla pienen innovoinnin paikka.

Millainen olisi hyvä kiertotalouden kauppapaikka projektijätteelle?

Jaa tämä kirjoitus:

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista.