Mielenterveys

Jaa tämä kirjoitus:

Otsikoin tämän kirjoituksen hyvin yksinkertaisesti. Minua kiinnostaa mielenterveys ilmiönä, joten käsittelen sitä ensin kevyillä filosofisilla mausteilla. Tuon sitten esiin nykyajan työelämän haasteita mielenterveydelle ja lopuksi maalaan lohdullisempia toivon maisemia.

Halusin tarttua mielenterveyden teemaan ehkä siksi, että huomaan pitäneeni sitä turhan itsestäänselvänä ainakin omassa elämässäni. Mielenterveydestä puhumisen tärkeyttä korostetaan usein ehkä juuri siksi, että ilmiö jää helposti näkymättömäksi vaikka se vaikuttaa jollain tavoin kaikkeen kanssakäymiseen.

Mitä mielenterveys on?

Kuten tapanani on, haluan lähteä liikkeelle tästä ontologisesta peruskysymyksestä. Jatkokysymyksenä voi kysyä, miten mielenterveydestä voidaan saada tietoa. Näin pääsemme tieteenfilosofisesti sielutieteen peruskurssien teemoihin, joita sitten olisi luontevaa käsitellä eri historiallisia vastausyrityksiä esitellen. En yritä nyt tarjota kattavia ja universaaleita määritelmiä vaan vastaan näihin ja muihin kysymyksiin korostetun subjektiivisesti, mikä ei psykologisesti ole tietenkään lainkaan yllättävää vaan ennemminkin välttämättömyys.

Jaetaan käsite osiin: mieli ja terveys. Mieli on siitä ihmeellinen, että se on tietoinen itsestään ja luo itse itseään. Mistä se on tullut? Mihin se menee? Jotenkin omalakinen kokonaisuutensa se lopulta on. Silti on hämmentävää, että mieli voi tiedostaa itsensä. Vai onko niin, että mielemme eri osat ovat sisäisessä dialogissa keskenään siten, että minä subjektina pystyy katsomaan minua objektina?

Tällöin voinee sanoa, että mieli on perustavalta luonteeltaan suhde. ”Minä” ei ole staattinen, sitä ei voi kaapata ja laittaa purkkiin vaan sitä luonnehtii pikemminkin ikuinen rajattomuus. Tämä rajattomuus, kuten myöhemmin huomaamme, on luonteeltaan myönteistä ja elämää ylläpitävää, mitä kaikki rajattomuus ei suinkaan ole. On myös rajattomuutta, joka saa meidät kadottamaan yhteyden itseemme. Se on rajattomuutta, jossa elämä kaventuu, muuttuu konemaiseksi ja hengettömäksi. Se ei etsi ihmisen hyvää.

Mieli on varmastikin hyvin riippuvainen aivoista ja neurologisesta järjestelmästä, mutta silti se on jotain enemmän. Se on suurilta osin jaettua ja koko sen perusta on sikäli sosiaalinen, että ihminen käytännössä kuolee, ellei hän saa vauvaiässä yhteyttä hoitajaansa. Elintoiminnot omaava robotti voi kyllä säilyä jossain muodossa, mutta ihminen persoonana ei synny ja elä ilman toista ihmistä.

Nykyajan yksinäisyydestä kärsivien kannalta tämä on tietenkin hyvin surullista. Tarvitsemme eläviä ihmiskontakteja läpi elämämme, ja näissä kontakteissa tulisi olla myös riittävästi laatua. Epäilen, että esimerkiksi sosiaalinen media kaventaa niin olennaisesti yhteydenpidon syvyyttä verrattuna kasvokkaiseen kohtaamiseen, että jo tämä heikentää väestön mielenterveyttä. Heikentämisen muotoihin palaan myöhemmin.

Mieli-käsitteen kaikkia ulottuvuuksia emme voi tietenkään tässä käsitellä. Joutuisimme perkaamaan psykologian ja psykiatrian kaikki haarat ja tarttumapinnat muihin ajatusperinteisiin. Samoin on terveys-käsitteen laita. Sitä voimme ajatella suhteessa sen vastakohtaan eli sairauteen, mutta käytännössähän sekä mieli että terveys ovat notkeita käsitteitä. Mielenterveyskin on lopulta jatkumo, jossa voidaan kyllä nähdä ääripäitä mutta välissä on lukemattomia eri variaatioita. Näitä määrittelevät auktoriteettiasemassa olevat ammattikunnat mutta lopulta on myös niin, että variaatioita on yhtä monta kuin on mieliäkin.

Mielenterveys on yhtäältä koettu olotila ja toisaalta ympäristön määrittelemä suhde normaalina pidettyyn. Eri kulttuureissa tuo normaali vaihtelee, ja samoin vaihtelevat mielenterveystyön tarpeet ja kohteet. Inhimillinen kokemus minuudesta, persoonallisuudesta, eilisestä ja huomisesta, suhteista toisiin, luontoon ja olemassaolon peruskysymyksiin on aina se lähtökohta, josta mielenterveyttä voi tarkastella ja josta siihen pääsee auttamistyössä käsiksi. Tarvitaan keskustelua, jotta toisen kokemus voi tulla ymmärrettäväksi. Osin toki voidaan tehdä neurologisia tutkimuksia, käyttää suoria fysiologisia apukeinoja ja vaikuttaa reseptoreihin, jolloin myös ihmisen oma kokemus terveydestä tai sairaudesta muuttuu. Silti vaikka kaikki olisi fysiologisesti tuunattu kuntoon ja välittäjäainetasolla olisimme kliinisesti superihmisiä, ilman dialogia toisten kanssa mieli ei pääse toteuttamaan varsinaista tarkoitustaan ja potentiaaliaan. Epäilen kyllä, voiko välittäjäaineidenkaan tasapaino koskaan olla optimaalinen ilman hyviä ihmissuhteita.

Nykyajan haaste mielenterveydelle

Näiden sinänsä triviaalien mutta silti tärkeiden alustavien ajatusten jälkeen katson hieman ympärilleni ja myös itseeni, ja puhun omasta mielestäni tärkeistä aikamme haasteista mielenterveydelle.

Nostan tässä esiin rajojen merkityksen ja vastaavasti rajattomuuden haasteen. Kun psyyke kehittyy suotuisasti, identiteetti löytää vakiintuneen muotonsa, joka toki muokkautuu hieman mutta on silti perustaltaan vakaa. Tämän saavuttamiseksi on käyty läpi monia tunteita, vastakkainasetteluja, konflikteja ja niiden ratkaisuja. Kasvava psyyke ei automaattisesti tunne rajojaan vaan se on avoimessa yhteydessä ulkomaailmaan saaden siltä jatkuvaa palautetta. Kun tämä säätelyjärjestelmä toimii hyvin, mieli pystyy käsittelemään sinänsä välttämättömät konfliktit kohtuullisella psyykkisellä työllä, mikä ei tarkoita pelkkiä positiivisia kokemuksia vaan päinvastoin useita negatiivisia kokemuksia, turhautumia ja pettymisiä, jotka eivät kuitenkaan uhkaa perustavaa eheyttä vaan ovat siedettäviä. Perustava eheys taas on vaatinut syntyäkseen välittävää kohtaamista ja tarpeentyydytystä aivan syntymästä alkaen. Kiintymyssuhteen laadulla on suuri merkitys.

Aikamme digitaalinen, pluralistinen ja globaali todellisuus on mielestäni aito uhka monien identiteetin rajojen suotuisalle synnylle. Samoin sitä on toki jokainen muulla tavoin rajaton kasvuympäristö, mutta koska yhteiskunnassa on vaikea ylipäänsä toimia osallistumatta tähän globaaliin ”ylätasoon”, joudumme ottamaan tavalla tai toisella kantaa sen synnyttämään rajattomuuteen.

Rajattomuus luo stressiä. Kognitiivinen kuormitus kasvaa, kun työaikaa ei ole vaan periaatteessa aina voi joutua olemaan saatavilla. Saatavilla olemisen odotusta lisäävät älylaitteet ja niiden kehittynyt teknologia – jos kerran videopuhelu on teknisesti mahdollinen, miksei sitä käyttäisi? Samalla kasvaa odotus mukautua ulkoisesti ohjautuvaan rajattomaan ajankäyttöön.

Organisaatioiden työhyvinvointitiimit kyllä tekevät parhaansa voimaannuttaakseen työntekijää huolehtimaan itse omista rajoistaan, ja hyvä niin. Samalla madaltuu organisaation hierarkia eikä auktoriteettina toimivalta isä- tai äitihahmolta voi odottaa, että hän käskisi työntekijää lepäämään. Nykyajan johtajalla on oikeutetusti muita tehtäviä, ja aivan samoin hänen tulee huolehtia omista rajoistaan.

On kuitenkin haastavaa, jos jo lasten ja nuorten eli tulevaisuuden työntekijöiden kasvuympäristö on tässä mielessä rajaton. Vaikka heidän työnteon tapansa olisikin keikkatyötä ja he olisivat tähän tottuneita, mitä se tarkoittaa heidän psyykensä kannalta? Luommeko rajattomilla työmarkkinoilla sisäisesti integroitumattomien, työuupumuksesta toiseen liukuvien massaihmisten armeijan? Osaltaan tähän altistaa sosiaalisen median ja muunkin yhteiskunnan outo tunteensäätelykulttuuri, jossa pääsemme liian usein liian helpolla, emme joudu kohtaamaan riittävästi kohtuullista epämukavuutta synnyttämiä tunteita tai ottamaan vastuuta teoistamme sellaisessa ympäristössä, joka välittää niistä, osoittaa napakasti oikean ja väärän ja päästää kuitenkin lopulta armahtavasti vapaaksi. Erityisesti jälkimmäinen armon näkökulma on usein huolestuttavan kaukana julkisessa keskustelussa.

Kukaan ei halua itse kokea olevansa tahdoton robotti, tai ainakin toivon ettei halua. Toivottavasti ihminen etsii syvempää mielekkyyttä, arvokkuutta ja merkitystä elämäänsä. Mutta lukija muistaa aiemmin kirjoittamistani vauvoista, joiden tulee saada emotionaalinen yhteys hoitajaansa, jotta he ovat todellisessa mielessä elossa. Tämä yhteyden kaipuu säilyy meissä läpi elämän, se on yksi inhimillisistä perustarpeista.

Kovin rajaton, ubiikki, automatisoitu ja kasvoton työelämä voi vuosien mittaan luoda niin suuren kumuloituvan stressin, että yksilön mieli antaa lopulta periksi suojatessaan omaa ydintään. Tämä on ikävä kyllä yleistä ja näkyy niin työuupumuksen kuin työkyvyttömyyseläkkeiden tilastoissa.

Mitä turvattomampi varhaisiän kiintymyssuhde on ja mitä enemmän kasvuympäristössä on ollut persoonan ja identiteetin kehitystä heikentäviä tekijöitä, sitä vaikeampi ihmisen on aikuiseksi kasvaessaan pärjätä rajattomilla työmarkkinoilla, joissa jo onnistuneestikin kehitystehtävät ratkaisseella psyykellä on kova tekeminen.

Toivon ja lohdun sanoja

Huomaan, että mielenterveydestä oli itselleni hyvä kirjoittaa. Koin aiheen tärkeäksi varmasti myös siksi, että oma jaksamiseni on ollut koetteilla. Siitä puhe mistä puute? Varmasti osin näin on.

Pohdin, kuinka paljon tarvitsemme neutraalin kliinistä puhetapaa ja milloin voi olla oikein tunnustaa myös oma tarvitsevuus. Ehkä auttamisalojen asiakastyössä on edelleen perusteltua pitää oma ammatillinen etäisyys, joskin monesti henkilökohtaisuus tuntuu tuovan keskusteluun sellaista inhimillistä kosketusta, jota moni tuntuu suorastaan huutavan. Ajattelen vaikkapa sosiaalityössä kohdattua kritiikkiä hyvin neutraalista työotteesta, joka ammattilaisen silmin on vahvasti ammattieettisesti perusteltua ja asiakasta suojaavaa, mutta jossa silti voisi olla tilaa myös spontaanimmalle inhimilliselle kohtaamiselle minkään olennaisen kärsimättä. Ja aivotutkijat kyllä vahvistavat, kuinka erinomaisen hyvää tämä tekee myös välittäjäaineiden suotuisalle liikkeelle – ja aivan ilmaiseksi.

Olen paljon LinkedInissä. Siellä inhimillisyydestä ja oman haavoittuvuuden ilmaisemisesta on tullut suoranainen trendi myynti- ja markkinointi-ihmisten keskusteluissa. Ihmis- ja arvolähtöisyys tuntuvat olevan Linkkarissa jäädäkseen. Onko se sitten huono, että tämän varjolla myydään omaa tuotetta? Ei välttämättä. Apua tarvitsee jokainen ja joskus siitä avusta voi vallan hyvin maksaa, palvelua parhaimmillaan. Joskus avun tai palvelun ostaminen voi liittää aivan uudella tavalla osaksi ihmisyhteisöjä, voimaannuttaa ja osallistaa. Toivon, että myös palveluiden myyjät aidosti välittävät ihmisistä kuten lupaavat. Uskon, että todella usein välittävät. Näen paljon hyvää hyvinvointipalvelumarkkinoissa, kunhan niillä toimivat työstävät nöyrästi ja sitkeästi myös ihmiskäsitystään.

Niin, mutta se toivo ja lohtu. Olen itse huomannut, miten pienissä hetkissä voi todella olla koko maailmankaikkeus. Aivan pieni notkahdus, sana tai teko, voi olla porttina hyvin eheyttäviin kokemuksiin.

Ja sitähän meidän kaikkien elämä on: eheyttävien kokemusten sarja. Kukaan ei ole immuuni kivulle ja kärsimykselle, vaikka osa kätkee kipunsa hiljaa. Kaikilla meillä tulee päivittäin mahdollisuuksia löytää uusi oivallus, kohdata ihminen uudella tavalla, päättää vain astua pelkoa päin tai mitä tahansa. Ja tämän ainakin omalla kohdallani voin todistaa: jokainen hetki on ainutlaatuinen mahdollisuus ja sen kyllä tietää sydämessään, kun toimii oikein. Käytetään saamiamme mahdollisuuksia ja autetaan toinen toisiamme matalalla kynnyksellä.

Yhteys on sinussa.

Jaa tämä kirjoitus:

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista.