Jeesus-keskeinen maailmankuva

Jaa tämä kirjoitus:

Nyt pääsen vihdoin kirjoittamaan aiheesta, joka on kaikkein tärkein. Näen jo silmissäni reaktioiden kirjon:

  • Mitä helvettiä?
  • Mielenkiintoista…
  • Vihdoinkin!

Kuulutpa sitten mihin luokkaan tahansa, kerron nyt lisää.

Olen läpi elämäni rypenyt monella tavalla mutta yksi kysymys on ollut ylitse muiden: pitääkö minun olla oman itseni herra vai antaa tuo valta pois kristinuskon Jumalalle. Ja voitte uskoa, että olen tapellut tämän asian kanssa!

Sillä ei ole mitään väliä, että olen ollut 12 vuotta evankelis-luterilainen pappi. Tai on sillä muiden ihmisten lohdutuksen, rohkaisun ja tien näyttämisen kannalta, mutta ei oman itseni. Pappi on ihan samassa jamassa näiden kysymysten kanssa kuin kaikki muutkin, sitä ei 5,5 vuoden istuminen yliopistolla muuta miksikään, eikä edes kirkon oma pappiskoulutus. Ei sinne heittämällä mennä vaan pitää olla oikeasti tosissaan, ja aivan tosissani minäkin olin.

En silti olisi ensimmäinen pappi, joka lopettaa. Sitä olen todellakin miettinyt, koska usein tuntuu ettei minulla ole siinä roolissa mitään annettavaa. Läheisten mielestä juuri siinä roolissa minulla on kaikkein eniten annettavaa, mutta silti en ole millään uskonut.

On tuntunut typerältä liimautua johonkin 1500-luvun Saksassa alkaneeseen perinteeseen, jossa juodaan olutta, haukutaan paavia ja Turkkia tai tapellaan talonpoikien kanssa joita ei täällä Helsingissä edes ole.

Se on tuntunut niin randomilta. Itsekin olen vain sattunut syntymään Suomeen (”Syyttömänä syntymään”, lauloivat Eput), ukki oli rovasti, verenperintönä tullut körttimausteinen tausta, jota en ole koskaan kokenut omakseni. Paljon paremmin minut saa innostumaan, jos puhuu vaikka hindufilosofiasta, en tiedä miksi. Iso maailma on aina kiinnostanut liikaa.

Tai sitten ne kristilliset piirit, joissa olen saanut aikaani viettää. Samoin kuin monet ihmiset, minäkin olen hiljaa toivonut, että ne ihmiset niissä piireissä olisivat jotain aivan muuta, sellaisia ihmeen tekijöitä, jotka valaisivat uskoa todelliseen Toiseen Maailmaan ja siihen, että tähän kaikkeen kannattaa oikeasti uskoa.

Ja sitten olen kerta toisensa jälkeen kokenut, miten nuo papiksi aikovat panettelevat toisia ihmisiä minkä kerkiävät, tai miten nuo palvelijoiden kouluttajat tuossa pitävät omaa ystäväpiiriään missä kaikilla on rehevän hauskaa ja kaikkia yhdistää ihmeellinen yhteisöllisyyden side. Mutta minä, minä en kuulu joukkoon. Minusta noissa tarinoissa ei vain ole mitään hauskaa, minussa on siis varmasti jotain vikaa. Tai jos tarkemmin ajattelen, ei kuitenkaan ole. Ei vain naurata samat jutut.

Olen kai aina ollut sosiaalisesti vähän ongelmainen. Tietenkin se kalvaa sisältä ja tekee välillä hulluksi, mutta minkäs omalle mielellesi teet. Olen sitten kouluttautunut tietenkin sosiaalialalle ja teologiksi, jotta varmasti pääsisin huomaamaan, miten kaukana kaikista yhteiselämän ihanteista olenkaan. Pidän kyllä paljonkin ja aidosti monista ihmisistä ja kaipaan yleisesti ihmisten kanssa oloa kuten kaikki muutkin, mutta olen aina halunnut hakeutua mieluummin kahdenkeskiseen keskusteluun. Heti kun mukaan tulee kolmas, koen jääväni ulkopuoliseksi ja katkeroidun hiljaa keskusteluissa, joissa olen liian hidas tai muutoin epäpätevä. Jos pääsen opettamaan tai vetämään ryhmää, roolin tuoma auktoriteetti auttaa ja voin antaa ajatusten juosta vapaasti. Mutta muutoin tämä yksilön ja yhteisön välissä oleminen on vain ollut raskasta, enenevästi viime vuosina.

Nyt toivottavasti tiukinkin ateisti-lukija tunnistaa, etteivät ne papit ole oikeasti ole sen kovempia jätkiä. Tai ehkä useimmat muut ovat mutta tässä on vain maanantaikappale. Tai eihän hyvä ateisti-lukija ole tietysti mitään muuta odottanutkaan kuin että kirkonmiehetkin vihdoin tunnustaisivat, etteivät ole muita parempia. No ei ollakaan. Jotenkin me vain automaattisesti käännämme oman typeryytemme sellaiseksi jargoniksi, että fiksumpaa tyyppiä alkaa oikeutetusti haukotuttaa. No tämä oli todella epäreilua pappeja kohtaan, osaavat he aidosti myös puhua tätä päivää.

Silti pappina meinaan itsekin nyt ehdottaa, että ei nyt sentään puhuta typeryydestä, puhutaan mieluummin vajavaisuudesta. Me ihmiset olemme monin tavoin vajavaisia. Näin ehdollistettu sitä on tuttuun puhetapaan.

Mutta piti puhua Jeesuksesta eikä papeista. Ja ihan Jeesus-keskeisestä maailmankuvasta. Kirjoitukseni tarkoitus on avata ajattelutapaa, jossa niinkin naurettava idea kuin se kristittyjen jankkaama 2000 vuotta vanha satu voisi oikeasti olla vielä jossain mielessä parasta mitä on tarjolla. Eikä vain jossain mielessä vaan aivan kaikissa mielissä.

Tässä muuten on olennainen ero 15-vuotiaassa ripari-Samissa ja 44-vuotiaassa, kärttyisessä ja keski-ikäisessä Samissa. Kun ripari-Samin nuoriso-ohjaaja sanoi, että Jeesus on ainoa vastaus eikä vain yksi hyvä vastaus muiden joukossa, ripari-Sami laittoi henkiset ovet kiinni eikä halunnut kuunnella. Nyt keski-ikäinen Sami on tullut siihen pisteeseen, että se joko-tai tarkoittaa ihan oikeasti joko-tai. Joko Jeesus tai ei Jeesus. Niin yksinkertaista se on aina ollut ja tulee olemaan. On tässä välissä tullut uskontodialogin teoriaakin niin paljon opittua ja opetettua, että tiedän että näin se menee.

Mitä haluan siis sanoa Jeesus-keskeisestä maailmankuvasta? Haluan sanoa ensinnä sitä, että en ole ikinä tyytynyt älyllisesti laiskoihin ratkaisuihin vaan otan kosmologiset ja evoluutioteoriat todella vakavasti. Maailmankuvan pitää olla sellainen, että joka nurkan takaa ei tule vastaan empiiristä ja ihan järkevää todistusaineistoa, joka saa nauramaan säälittävälle fundamentalistiselle puheelle. En sano tätä siksi, että haluan itse nauraa vaan siksi, että tämä on tunnistettavasti se yleinen asenne, jota jokainen vähääkään rajaavampi tulkinta saa osakseen. Monelta osin haluan kyllä itsekin väitellä joidenkin tiukkaa sanainspiraatiota edustavien kanssa. Me kaikki tiedämme ihmisinä, ettemme ole absoluuttisesti oikeassa mutta joistain totuuksista haluamme silti pitää kiinni, jotta elämämme olisi ylipäänsä mielekästä. Silti aivan varmasti jokainen ajattelija voi myös opettaa minulle jotain, vaikka ajattelisimme kuinka eri tavalla.

Mutta vihdoin asiaan. Tällainen on Jeesus-keskeinen maailmankuva minun parhaan tulkintani mukaan.

Maailman on luonut kolmiyhteinen Jumala, Isä, Poika ja Pyhä Henki. Ennen aikaa ja paikkaa Jumala oli ainoa mitä oli, puhdas oleminen itsessään. Jumala on rakkautta ja Isä rakastaa Poikaa ikuisesti ja täydellisesti, Henki on tämä rakkauden side ja itsekin täydellisesti Jumala, kuten kaikki kolme persoonaa ovat. Meidän ymmärryksemme voi saavuttaa tästä todellisuudesta vain osan, sen jonka Jumala on ilmoittanut ihmisille. Vaikka tuo ilmoitus on rajattu, se on kuitenkin riittävä.

Jumala loi maailman tavalla, jota voimme kutsua vaikka Big Bangiksi. Samalla alkoivat aika ja paikka, fysiikan lait ja kemian vuorovaikutukset tulivat voimaan, alkeishiukkaset syntyivät. Pienimpienkin kvanttifysiikan tuntemien osien vuorovaikutus on luonteeltaan avointa, minkä johdosta meidänkin vapaa tahtomme ja kykymme muuttua niin valtavasti ovat paitsi mahdollisia, myös täysin sovitettavissa yhteen tieteellisen maailmankuvan kanssa.

Tuossa Alussa olivat idullaan jo kaikki universumin tapahtumat tavalla, jota meidän on vaikea käsittää. Kosmos alkoi laajentua ja tulla yhä monimuotoisemmaksi, kunnes syntyivät elävät organismit. Näiden kehitystä voidaan kuvata evoluutioteorian ja muiden vastaavien avulla, ja lopulta kehittyi ihminen. Yksittäisen ihmisen suhde itseensä, toiseen ihmiseen, luontoon ja Jumalaan heijastaa ainutlaatuisella tavalla niitä suhteita, jotka ovat sekä Jumalassa itsessään että luomisen johdosta myös tässä maailmankaikkeudessa.

Ihmisen fysikaalisesti olemassa oleva mielen rakenne on sellainen, että hän kykenee luomaan ja ylläpitämään symbolisia representaatioita, organisoimaan yhteisöllistä toimintaa tarkoituksenmukaisesti ja muokkaamaan fyysisestä todellisuudesta artefakteja, joita voimme kutsua teknologiaksi. Vahvan ja kumuloituvan yhteisen organisoitumisen ansiosta ihminen on kyennyt hallitsemaan yhä paremmin ns. villiä luontoa ja valjastamaan sen käyttöönsä. Nykyisin on täysin luontevaa puhua luonnonympäristöstä resurssina, siis tuottavuutta kasvattavan taloudellisen toiminnan osatekijänä ja käyttövarastona.

Vaikka ihminen kuolee todistettavasti aina muutaman vuosikymmenen kuluessa, ihmisten yhteisten symbolisten representaatioiden ja materiaalisen maailman muokkausten tulokset jäävät seuraavien sukupolvien käyttöön. Ajan kuluessa näiden muodot monimutkaistuvat. Ihminen oppii myös ajan mittaan ylläpitämään itseään yhä paremmin, hoitamaan siis sairauksia, ehkäisemään lapsikuolleisuutta ja pidentämään elinikää. Tämän seurauksena ihmiseliöiden lukumäärä lisääntyy, yksilöiden käytettävissä oleva elinikä kasvaa ja ihmisten jaettu kyvykkyys hallita ympäristöään tehostuu. Viimeisen 150 vuoden aikana olemme saaneet käyttöömme aiempaa erittäin paljon tehokkaampia energiavarastoja fossiilisten polttoaineiden muodossa.

Nykyinen ilmastokatastrofi ei ole siis lainkaan yllättävää.

Uskontoja ihmiset ovat muodostaneet jo vuosituhansia. Maailmanuskonnot ja pienemmät uskonnolliset muodot ovat eri tavoin jäsentyneitä kulttuurien osia, joita yhdistävät tietyt asiat (rituaalit, myytit, spesialistit ym.) ja erottavat myös monet asiat, kuten varsinainen perimmäinen huolenaihe tai annettu vastaus elämän tarkoitukseen. Jotkut uskonnon muodot sulauttavat hyvin itseensä minkä tahansa toisen muodon, esimerkkinä vaikka Etelä-Aasiassa syntynyt hindulaisuus. Lähi-idässä muodostuneet juutalaisuus, kristinusko ja islam taas ovat tyyppiesimerkkejä uskonnoista, joissa on lopulta vain yksi lopullinen vastaus, vaikka monimuotoisuutta sinänsä kunnioitetaankin ja ilmavammat mystiikan perinteet ovat kaikissa vahvat. Yleinen ihmisarvon kunnioitus on yhteistä kaikille uskonnollisille elämänmuodoille ja samoin kaikissa voidaan vallan hyvin vainota muita. Nykyisin käytännössä kaikki valtauskonnot osoittavat merkkejä suuresta kyvystä niin julmuuksiin kuin lähimmäisenrakkauteen ja myötätuntoon.

Eri uskonnot selittävät maailman ja ihmisen omilla tavoillaan. Jonkun maailmankuva on syklinen eli kaikki syntyy yhä uudestaan, toisessa taas elämä on ainutkertainen ja maailmankuva on lineaarinen. Kristinuskossa ajatellaan perinteisesti lineaarisesti niin, että ajan lopussa Jeesus tulee takaisin, maailma loppuu ja alkaa Jumalan ikuinen valtakunta taivaassa. Toisaalta kristinusko voidaan hyvin ymmärtää myös syklisesti, eikä esimerkiksi Intian niemimaalla ole lainkaan vaikea yhdistää jälleensyntymisoppia ja Jeesus-gurua osana inkarnoitujen opettajien jatkumoa. Kulttuuri vaikuttaa kaikkiin uskonnon muotoihin jollain tavalla, niinpä myös erilaisia Jeesus-kuvia on useita kymmeniä ja enemmänkin.

Tämä on tärkeää omissakin kristillisissä pohdinnoissani. Alussa sanoin, kuinka vaikea minun oli sitoutua 1500-luvulla eläneen Lutherin jälkeiseen perintöön ja ajatella vain, että tämä meidän suomalainen uskontulkintamme olisi se ainoa ja oikea. Miksi se olisi? Miksi miljardi hindua olisi muka täysin väärässä? Eivätkö hekin elä ja etsi tosissaan, toivo ja usko?

Tällaisia mietin aikanaan teologisessa tiedekunnassa opiskellessani, eikä lainkaan yllättäen juuri sen jälkeen kun olin nähnyt Intian ja Nepalin. Nämä moniuskontoiset mietinnät ovat mielestäni aina erittäin hyödyllisiä. En minäkään haluaisi ottaa vastaan sellaisenaan vaikkapa afrikkalaisen lähetyssaarnaajan opetusta siitä, että minun tulee kääntyä juuri nyt tai joudun helvettiin, ja lisäksi pitää opetella miten esi-isien henget tulee liittää maailmankuvaani. En nyt väitä, että afrikkalaisen saarnaajan anti olisi näin yksioikoinen, mutta tuomme vain todella helposti kulttuuriset itsestäänselvyytemme mukanamme. Kolonialismi opetti ihmiskuntaa tästä aivan tarpeeksi, nyt ironisesti lähetystyön suunta on todellakin kääntynyt toisin päin.

Missä se Jeesus on kaikessa tässä? Olen kierrellyt ja kaarrellut, ehkä koska olen itsekin halunnut jäsentää vaikeaa asiaa itselleni. On kohtuullisen selvää, että historiallisesti Jeesus vaikutti noin 30 vuoden aikana Lähi-idässä Välimeren itälaidalla, ja siellä syntyi myös häntä teologisesti tulkinnut Jeesus-liike ja sitä kautta Rooman valtakunnassa vakiinnutettu kristinusko. Jeesuksella on keskeinen positiivinen rooli kristinuskossa ja näkyvä mutta ei yhtä keskeinen rooli islamissa, juutalaisuudessa ja monissa muissa uskontoperinteissä. Viime vuosikymmenten uushengellisyydessä Jeesusta kuvataan usein korkeatasoisena eettisenä opettajana tai esimerkkinä valaistuneesta ihmisestä.

Itsekin ajattelen, että Jeesuksen opetuksissa oli poweria, vertaukset olivat todellista new agen kuumaa ydintä ja hän saavutti varmasti niin mokshan kuin satorinkin. Voidaan ajatella, että inhimillisen kehityksen korkein taso on saavuttaa Minä Olen -tietoisuuden tila, sellainen heräämisen ja ymmärryksen tila, jossa vain tiedämme kaiken olevan yhtä. Todellista eroa Minun ja Toisen välillä ei ole, vaan kaikki on yhtä. Atman on Brahman eli yksilösielu on maailmansielu, kuten Intiassa sanottaisiin.

Voidaan ajatella, että Jumala maailman luodessaan ikään kuin henkäisi ajan ja paikan liikkeeseen rakkautensa ilmentymänä. Voidaan sanoa, että hän henkäisi maailman olemaan sanallaan ”Kristus”, vähän kuin hindulaisuudessa koko kosmos resonoi Om-tavua. Logos, Sana, pitää näin koko maailmankaikkeutta olemassa, kaikki etenee Jumalan oman sisäisen rakkauden tavoin ja sen kuvana niin kauan kuin Jumala on hyväksi nähnyt. Olen monin osin ns. prosessiteologi.

Ihmisen oleminen maailmassa ei todellakaan ole helppoa. Me emme osaa tehdä sitä hyvää mitä haluaisimme, vaikka usein kyllä onnistummekin. Meissä on kyky hyvään ja pahaan. Jälkimmäistä saavat aikaan monet asiat, mutta henkilökohtaisesti uskon myös persoonallisen pahan olemassaoloon persoonallisen hyvän lailla. Ei kaikkea pidä selittää demoneilla eikä sikalauman tarvitse pudota jyrkänteeltä 2000-luvulla, mutta on joitain asioita, joissa tämäkin epämiellyttävä ulottuvuus tulee lähelle eivätkä lääketieteen ja psykologian kyvyt riitä. Ja tällä poikkeuksellisella ja ankaralla ihmisen sielun auttamisen tasolla ei ole muuta apukeinoa kuin Kristus itse.

Seuraavaksi pari sanaa armosta. Usein ajatellaan, että kristinuskon erottaa muista uskonnoista sen radikaali armon ajatus. Kaikissa muissa uskonnoissa ihmisen pitää itse tehdä jotain mutta kristinuskossa hän voi vain ottaa kaiken vastaan. Tämä onkin radikaali ja ainutlaatuinen asia, mutta en mene siihen teologisesti sen tarkemmin. Sanon vain, että diggaan.

On selvää, että kaikissa uskonnoissa ja myös uskonnottomissa yhteisöissä ihmiset osaavat olla armollisia toisilleen, itselleen ja luonnolle. Tämä ei yllätä, koska kaikissa ihmisissä on sama oikean ja väärän taju, sama omatunto.

Sen sijaan se yllättää, kuinka moni ajattelee klassisten talousteorioiden mukaisesti, että ihminen on perusluonnoltaan rationaalinen kuluttaja, joka tekee markkinoilla mahdollisimman hyödyllisiä valintoja. Onhan hän sitäkin, mutta c’mon… sekö on meidän ydintämme?

Meidät on kyllä todella tehokkaasti indoktrinoitu uskomaan, että on ihan oikeasti välttämätöntä huolehtia kilpailukyvystä, kestävyysvajeesta, talouskasvusta, demokratiasta, hyvästä hallinnosta, koulutuksesta ja sen sellaisesta. Ja ovathan nämä kaikki omissa tilanteissaan tärkeitä, mutta jossain mielessä katsommepa mihin tahansa, ruudulta tulee eteemme enimmäkseen vain tällaista yhteiskunta- ja talouskansalaiselle kohdistettua puhetta. Jos puhuva pää puhuu vain siitä, se kyllä muovaa todellisuutta.

Kun luterilaisen kirkon piispat julkaisivat vuonna 1999 hyvinvointivaltion tulevaisuutta koskevan kannanoton ”Kohti yhteistä hyvää”, moni talouselämän vaikuttaja ärähti. Kannanottoa oli käsittääkseni valmisteltu teologisen tiedekunnan sosiaalietiikan osaajien parissa eikä sitä siis mikään piispakollegio ollut salaisessa piirissään iltapuhteena kirjoittanut. Yhtä kaikki, kirkon johdon katsottiin astuvan arvovallallaan väärälle tontille puhumaan taloudesta, joka ei ole heidän sarkaansa.

Tänä päivänä on vähintään yhtä tehokasta vallankäyttöä se, että uskonnollisesti värittynyttä elämänmenoa yhtäältä aktiivisesti tukahdutetaan tai toisaalta vain vaietaan hiljaiseksi. Jos olemassaolomme perusta riippuu siitä, miten kestävyysvaje ratkaistaan, tuleva taantuma selätetään tai jopa siitä kuinka ilmastonmuutos peruutetaan, jokin minussa jää kylmäksi. Vaikka tunnustan näiden ongelmien merkityksen ja erityisesti viimeisen, kysyn silti: miksi, miten ja mitä varten me tätä kaikkea säilytämme? Lastemme vuoksi, yes. Tulevien sukupolvien ja kaiken elämän vuoksi, yes. Mutta onko Jumala kuollut myös siinä maailmassa, kuten Nietzschen mukaan on jo kauan ollut mutta silti tullut takaisin? Onko se maailma läpeensä hengellinen mutta Suvivirttä ei vieläkään saa laulaa?

Etsin vielä Jeesusta. Entä jos kävisin kirkossa joka päivä, kahlaisin läpi kaikki uskontokunnat ja herätysliikkeet, olisin mahdollisimman hyvä toisille, kehittyisin ihmisenä ja lopulta valaistuisin kristillisessä meditaatioryhmässä – niin, sieltäkö hänet löytäisin?

Entä jos hän todella oli vain myötätuntoinen parantaja, valaistunut eettinen opettaja tai suuri profeetta? Entä jos hänen seuraajiensa kokemukset olivat se ainoa todellinen historiallinen perusta, mihin koko kristinusko voi rationaalisesti nojata? He vain vahvasti uskoivat nähneensä ylösnousseen, ja siitä homma alkoi. Näin selittää tiede eikä se enempää voikaan sanoa. Ne jotka väittävät ettei koko kaveria ole ollut olemassa, ovat todennäköisesti kuunnelleet muita kuin historian tutkijoita. Vaikka sekin on totta, että historiaa voidaan kirjoittaa hyvin helposti uusiksi.

Mutta palataan kosmokseen. Jos tämä universumi onkin sellainen valtava kehittymisprosessi, jossa epäjärjestys koko ajan kasvaa ja sitä täytyy hetki hetkeltä ottaa haltuun – viljellä ja varjella? Siinä toisiaan seuraavat – teologisesti sanoen – Isän aika, Pojan aika ja Pyhän Hengen aika, jota siis nyt elämme, ja jonka aikana koko prosessin kudelma saavuttaa lopulta kliimaksinsa. Tämä prosessi on samaan aikaan syklinen ja lineaarinen – onhan koko elämä yhtäältä jatkuvaa vuorottelua kuten hengityksessä, ja toisaalta sillä on selkeä alku- ja päätepiste, syntymä ja kuolema.

Kaikki orgaaninen elämä maan päällä on lukemattomia tällaisia alkuja ja loppuja. Minun aikani alkoi kerran ja kerran se päättyy, samoin sinun. Emme kumpikaan ole saaneet itse itseämme aikaiseksi vaan olemme muodostuneet alun perin kahdesta solusta, vain kahdesta. Jos DNA:ssamme onkin kaikki se tieto, joka meidän tekemiseksi tarvittiin, mikä oli tuon tiedon alkupiste ja miksi sellainen ylipäänsä on?

Joidenkin mielestä se oli mielekäs vahinko. Kun annetaan riittävän kauan aikaa, organismien osat muodostavat uusia yhdistelmiä, joista elinkelpoisimmat syrjäyttävät heikommat. Toisaalta myös huolenpitoa ja välittämistä tarvitaan lajin selviytymisen vuoksi, näin moni biologisesti voi asian selittää. Kun alemman tason osaset yhdistyvät, ne luovat ajan saatossa ikään kuin itsestään malleja, jotka toimivat tarkoituksenmukaisesti. Näillä linjoilla on megasuosittu buddhalaiseksi kääntynyt maailmanselittäjä Harari.

Mutta oikeasti, Harari. Sanot, että meidän pitää vain hyväksyä se, ettei ole lopulta mitään ja kaikki on vain tyhjää. Onko siis ihan okei, ettei kukaan osta kirjojasi tai kuuntele sinua? Luulen, että se sattuisi. Sen tunteen voi meditoida pois tai sitten vaikka rukoilla Jumalaa tai lähteä lenkille, mutta tuolloin kaikki selviytymistavat ovat yhtä lailla oikeita. Onko sillä sitten mitään väliä? Ehkä ei, mutta ei myöskään pidä odottaa, että meidän pitäisi uskoa tyhjyysväitteitä ja samalla tukea rahallisesti sitä edistävää julkaisutoimintaa.

Tässä on käsitelty vain murto-osaa siitä tieteen, älyllisyyden ja ajattelun loputtomasta haasteesta, jota olen kantanut läpi elämäni ja jonka kautta sitä Jeesus-juttua joudun aina käsittelemään. Olen hämmästynyt, jos olet jaksanut lukea tähän asti, koska teksti on poukkoillut maan ja taivaan välillä vailla sen lopullisempaa stilisointia.

Silti kaiken tämän vaivannäön ja älyllisen puserruksen jälkeen täytyy myöntää, että en ole tullut hullua hurskaammaksi. En osaa sanoa mitään järin fiksua. Vaikka yrittäisin löytää älyllisen selityksen tai tyhjentää pääni meditaatiolla, silti se Jeesus vain jaksaa kummitella siellä.

Onko hän vain itse keksimäni projektio? Uskonnollisen kasvatuksen ja koulutuksen juurruttama mentaalinen malli? Pelkäänkö liikaa, jotta uskaltaisin vain päästää siitä irti ja uskaltaa elää omana itsenäni?

Mutta tällainen minä olen juuri omana itsenäni. En ole kadonnut minnekään, kuten joskus olen pelännyt, vaikka olenkin pitänyt Jeesusta mielikuvissa keskustelukumppaninani ja jopa antanut valtaa elämässä. Olen saanut kysyä, paukuttaa kättä pöytään, väittää vastaan. Ja siellä se tyyppi vain on. Eikä maailmaa ole sen vaikeampi selittää myös tieteellisesti.

Onhan sitten se mahdollisuus, että se juttu on kuitenkin totta.

Jaa tämä kirjoitus:

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista.